Kyllä Bequia on sitten pieni. Tero törmäsi Heikkiin ja Helenaan heti aamuleipäostoksilla, olivat vuokranneet auton saarikierrosta varten ja takapenkillä olisi ollut meillekin tilaa. Tero kiitti kohteliaasti, mutta passasi kutsun tällä kertaa. Iltapäivällä sitten uudemman kerran törmäsimme heihin, tullessamme syömästä ja pyykinhaku matkalta. Päätimme iltapäivä GT:een äärellä että illastaisimme veilä yhdessä.
Treffit sovimme klo 19.00 Devil`s Tableen. Me olimme vähän etuajassa ja Heikki ja Helena täsmälleen tasan 19.00 paikalla, hienoa kun ihmiset tuntevat kellon. Ribsejäkin oli tarjolla ja ne kyllä kelpasivat, kana-annoskaan ei ollut hullumpi.
Sitten vielä jatkettiin iltaa hetki lahden toisella puolella olevassa ”valas”-baarissa elävän musiikin tahdissa. Pääsin minäkin parketille – Heikki herrasmiehenä hoiti homman – Terohan kun ei tanssi!
Yksi paikallinenkin mies olisi ollut innokas viemään minua tanssilattialle (parketista ei voi puhua – ihan betonilattia vaan), mutta Tero oli tietty vähän eri mieltä!
Nyt on jo pakko ruveta vähitellen siivoamaan seuraavia vieraita varten, kaupassakin on käytävä ja siirtymistä St. Lucialle on alettava harkita vakaasti.
03.03. Viimeisten ruokaostosten jälkeen iltapäivällä nostimme ankkurin ja suuntasimme St. Vincentiä kohti. Päätimme viettää yön vielä St. Vincentillä ja päädyimme Chateaubelarin lahteen. Täällä emme ole ennen pysähtyneetkään. Tero ei halunnut kiertää tuota Chateaubelairin saarta, vettä saaren ja niemen välissä olisi tarpeeksi – ainakin plotterin ja pilottikirjan mukaan. Hyvinhän kaikki meni, mutta vähän kyllä jännitti. Näköjään kuvassa on taas horisontti vinossa - juu huomaan kyllä, Tuula!
Saatuamme ankkurin alas olikin paatilla taas pitkästä aikaa tavaroiden pyytäjiä, yksi halusi bisseä, toinen, varmaan 12-vuotias poika sai 2:n litran Cokis-pullon, myös paita, keksit, kengät jne. olisivat kelvanneet. Vähitellen pääsimme heistä kuitenkin eroon ja Tero pääsi katsastamaan kaupungin katuja, kumpparia ei voi tämän lahden laituriin jättää (laituri on niin korkea, että kumppri menee laiturin alle ja taas ties mitä nauloja on puhkaisemassa kumpparia). Lahti on kuitenkin kaunis, ympäristö vehreä ja mustaa hiekkarantaa riittää. Maine on kuitenkin jokseenkin huono, harmi, kun pontenttiaalia olisi myös suositummaksi ankkurilahdeksi, nyt meitä oli lahdella kolme venettä.
Aamulla herätys jo kello kuusi, ankkuri nostettiin ylös ja keula käännettiin kohti St. Luciaa, Soufrier Bayitä. Lahdella tuuli oli aivan olematon 4 m/s mutta jo viiden minuutin kuluttua vuorten välistä paiskasi 19 m/s, sitten tietty reivattiin. Matka oli alkupätkää (saaren päätä) lukuun ottamatta yllättävän mukavaa menoa, matka taittui ripeäsi 9 solmun tuntivauhdilla, aallotkin olivat suotuisasta suunnasta. Pääsimme perille Soufrier Bayihin hyvissä ajoin. Lahdelle tuli melkoinen swelli emmekä halunnet viettää kahta yötä kamalassa keinunnassa. Soitimme vieraillemme suunnitelman muutoksesta – tapaamme Marigot Bayssä. Kuvittelin vielä silloin, että vieraamme laskeutuvat pääkaupungin Castresin kentälle, mutta ei, tuo kansainvälinen kenttä onkin ihan saaren eteläpäässä. Ei aina voi onnistaa, luulin, että sataman muutos olisi lyhentänyt vieraidemme taksimatkaa! Marigot Bayissä otimme poijun ja Tero lähti tulliin kirjaamaan meitä sisälle maahan. Juuri Teron lähtiessä huomasin lähellä olleen vuokra-katin päässeen irti.
No, veneessä ei tietty ollut ketään paikalle ja katin suunta oli kohti rantaa. Pien paikalle saapui useita venepoikia jotka rupesivat laittamaan köysiä veneeseen rannasta pois vetoa varten. Onneksi veneen kipparikin saapui paikalle, kahvat taakse ja vene pomppi hetken rantakivissä, mutta lähti irti. Ehkäpä vähäisempi kaasu olisi riittänyt, kun tuo vene rantaa kohti mennessään lipui aivan tasaisesti ihan ilman mitään pomppuja. Toivottavasti suuria vuotoja ei tullut – telakkakeikkaa kuitenkin arvelemme tarvittavan. Siinäpä opetus taas: poijuköydet tai poijusolmut olivat pettäneet, siis ei kannata luottaa sokeasti poijuunkaan!
Aamulla vielä – taas – ostoksilla ja nettilässä, sitten ”viimeiset” siivoukset hyteissä ja salongissa – olemme valmiit ottamaan uudet vieraamme paatille. Joulupukkikin kävi paatilla myymässä (?) hedelmiä - ihan sini-valkoinen poronsarvi hattu päässään!
Taksimatka tuolta etelän lentokentältä kesti yli tunnin, vuoren yli ja kiemuraa tietä pitkin, vaikka matka linnuntietä ei taida olla edes 30:tä kilsaa. Sonja, Heli ja Bojan kuitenkin pääsivät vihdoin veneelle. Tavanomaiset ”käyttäytymis-säännöt” käytiin läpi – ekana ja tärkeimpänä veneen torakkakattomuus. Olemme toistaiseksi vielä torakkavapaa vene – siitä haluamme pitää kiinni, oman ja vieraidemme viihtyvyyden takia. Tervetulomaljojen jälkeen pikainen illallinen ja ei aikaakaan kun kaikki olimme valmiit nukkumaan ja seuraavan aamun lähtöön.
Teron lähtiessä tulliin ja imigrationiin kirjaamaan meitä ulos maasta lähtivät Heli ja Bojan vielä ostoksille: listalla oli chipsejä – nimenomaan perus-sellaisia, valkosuklaata ja suklaata ja tietty valkkaria. Ostosten ja uloskirjautumisen jälkeen poiju irti ja matkaan, rasvausta unohtamatta!
Olimme ensin valinneet Soufrier Bayn noutopaikaksi, koska se lyhentää matkaa St Vincentille 1,5 tuntia verrattuna Marigot Bayihin. Tuuli oli tietysti lähes sama kun tullessamme, nyt jopa melkein vastainen. Matka-aikakin oli sen mukainen, emme millään ehtisi tavoitteeseemme Bequialle valoisan aikana. Onneksi suunnitelmia voi muuttaa, suunnaksi vihdoin iltapäivällä, tuulensuunnan hieman muututtua, saimme tuon Chateaubelairin lahden. Onneksi vieraillemme maistui uni matkalla, tosin pientä merisairauttakin oli ilmassa.
Juuri vähän ennen pimeän tuloa saavuimmekin lahdelle. Vein Teron heti maihin tsekkaamaan meitä maahan sisään, vastassa laiturilla oli neljä hyvin aseistettua miestä!!! Oli toki lauantai-ilta, liekö se syynä – tiedä tuota. Taas sama 12-vee poika oli veneen vierellä, edellisellä kerralla hänellä oli ollut vanha surffilauta, nyt kolmesta tukista tehty lautta. Nyt hän sai viemisikseen Corner Beafia ja säilöttyä kinkkua. No juu, tietty ei saisi mitään antaa (etenkään vastikkeettomasti), koska tuo pyytäminen on loputonta. Toki voisimme heittää nuo Cornerit roskiinkin, mutta sitä vastaan onko siinäkään mitään tolkkua. On nimittäin selvinnyt, että Cornerista ei vaan saa tekemälläkään mitään syöntikelpoista – yritetty kyllä on! Pikainen pulahdus veteen, ruokailu ja taas päivä valmis.
Aamulla jatkettiin kohti Bequiaa, yritettiin purjehtia, mutta nyt kuljettiin lähinnä moottoreilla. Kyllä tuntuu riittävän unta näillä vieraillamme, leikö pitkä ja raskas työputki syynä? Sonjakin sai jo nyt lempinimen – murmeli. Hänellä oli tapana ottaa aamuluppa, väliluppa, päiväluppa ja luppa muuten vaan! Tosin päästyämme Bequialle hän reippaana otti vesijuoksuvyön esille ja lähti juoksemaan – ja tunnin jaksoi juosta. Itse en ole ehtinyt (lue viitsinyt) ottaa vyötä kertaakaan esille – en kiellä tarvetta kyllä olisi!
Vihdoin Heli pääsi rannalle, valkoisia hiekkarantoja hän tänne lähti katsastamaankin toki unohtamatta snorklausta ja sukellusta. Heti heidän päästyään rantaa tuli takapakkia, Bojan on astunut lasiin, ei paljain jaloin, vaan kengät jalassa. Tero tullista tullessaan toi potilaan veneelle paikattavaksi, onneksi haava ei ollut kuitenkaan suuren suuri, putsattiin haava ja laitettiin ihan vaan laastaria, ei tarvinnut edes tikata! Juuri ennen auringon laskua Bojan otti esille soittemensa Baklaman (oliko se niin, että baklava on syötävää ja baklama soitin?).
Bojan on taiteilija ihan isolla T:llä, säveltää oopperaa parhaillaan ja jos kaikki menee suunnitelmien mukaan, kuulemme hänen säveltämänsä oopperan Kansallis-oopperassa! Ja meidät on kutsuttu ensi-iltaan – ja Terokin tulee!
Illalla sitten menimme suosittelemaamme Lobster-ravintolaan (samaan jossa Helenan ja Heikin kanssa olimme jo käyneet), Bojan sai lobsteria, Heli tonnikalaa ja me muut pihviä pippurikastikkeella.
Toiset söivät jälkkäriä ja Bojan poltteli sievää vesipiippuaan. Hyvää oli ja taas päivä oli valmis, ketään ei tarvinnut houkutella veneelle ja nukkumaan.
Aamulla heti ajoissa kauppaan hakemaan ruokaa kolmeksi päiväksi. Sonja lähti mukaan, josko sieltä löytyisi sitä valkosuklaata! No löytyi valkosuklaata ja NUTELLAA!
Osa loman taiasta lienee kuitenkin se, että kerrankin saa olla, vain olla, tehdä mitä haluaa ja syödä mitä ä haluaa! Ruokaakin ostettiin ja syödään myös ihan joka päivä, jopa kaksi kertaa + aamiainen! Kauppareissun jälkeen taas irti poijusta ja matkaan – määränpäänä Tobago Cays.
Tuuli olisi voinut olla toki suotuisampikin, mutta hyvä näin. Iltapäivällä kiinnittäydyimme poijuun Heli ja Bojan kaivoivat snorklausvehkeet esille ja painuivat kilppareita katsastamaan. Me Sonjan kanssa valtasimme murmeleiden pesät avotilasta. Ylös tullessa Heli ja Bojan huomasivat jonkun siiman roikkuvan potkurissamme. Ei muuta kun he repimään siimaa pois, siima olikin piiiitkä ja toisessa päässä oli vaijeri ja vaijerin päässä suuri mustekalaa imitoiva viehe.
Hei – onni ettei vaijeri ollut potkurissa, siihen olisi matkan teko loppunut. Sovittiin, että ollaan samassa paikassa vielä seuraavakin yö.
Aamulla Tero lähtee Helin ja Bojanin kanssa kumpparilla riutoille. Sieltähän löytyi kuulemma vaikka mitä, jopa ennen näkemättömiä kaloja ja suuren suuri pallokala. Tero heittää Helin ja Bojanin vielä kipparimestan ja tulee itse jo pois. Iltapäivällä Heli pääsee taas noille hiekkarannoille, ottavat kumpparin mukaansa ja katoavat Bojanin kuljettaessa kumpparia. Itsekin pulahdan veteen ja käyn moikkaamaassa kilppareita – siellä niitä on – aina. Myös Sonja innostuu lähtemään kilppareita katsastamaan (ehkä pienen, ihan pienen painostuksen alla), ja myös häntä onnisti – viisi bongausta! Heli ja Bojan palaavat hiekkarantareissultaan – kumppari täynnä hiekka ja vettä! Mutta ranta oli kuulemma ollut kiva! Illalla syödään Helin tekemää riisi-nuudeli-kookos-kanaa med valkosipuli ja chili. Nyt tutustuimme tuohon chili-valkosipuli-öljy seokseen, chilit olivat vielä Habaneroja – nam hyvää oli!
Aamulla oli aika jättää hyvästit Tobago Caysille ja suunnata Myreauhun, Salt Whistle Bayihin. No nyt vähitellen Helikin alkaa herätä – upea ranta – jees!
Tero vie Helin ja Bojanin rantaan ja he sopivat, että Tero hakee heidät parin tunnin kuluttua. Sonja mieluummin paistattelee päivää veneellä ja lukee ”Valkoista Tiikeriä”, kirjaa joka piti saada luettua loman loppuun mennessä, ja tietty näkeehän sen rannan veneeltäkin! Ja – ah – saa vain olla ja olla tekemättä mitään!
Heli ja Bojan tulevat veneelle ja vuorossa ”pakollinen” patikkaretki – Sonjalle annetaan vapautus – kävellään Helin ja Bojanin kanssa tuonne mäen päälle, kirkolle, josta on ne upeat maisemat Tobago Caysille. Kävellään myös mäen toiselle puolelle, kauppaan. Kauppa on kiinni, mutta lähtiessämme pois kaupan edustalta juoksee meitä vastaa rouva, ja sanoo avaavansa kaupan meille. Ostetaan kanankoipia, ribsejä ei ole, perunaa, kookosmaitohiutaleita, kun purkitettua kookosmaitoa ei ollut (huomasimme, että hiutaleet olivat ookoo osto kuitenkin, kun niitä käytimme), valkosuklaata ei valitettavasti ollut. Ei muuta kuin veneelle ja grilli kuumaksi.
Aamulla taas vuorossa siirtymä Bequialle – olimme luulleet, että aikaa St. Lucialle olisi yksi päivä enemmän, kuin todellisuudessa olikaan – siis kiristetään matka-aikataulua. Matka Bequialle sujui mukavassa säässä – purjeet vetivät koko ajan, myös Canouan kohdalla. Matkalla jopa koetimme kalastaa sekä korjatulla virvelillä, että veneen potkuriin jääneellä siimalla – ei suonut Ahti antejaan. Syödään siis jotain muuta, päiväruoka oli kuitenkin niin täyttävä, ettei illalliselle lähtijöitä ollut muita kuin Heli ja Bojan. Bojan olisi halunnut maistaa tuota Lambia – tuota suuresta kotilosta kaivettua äyriäistä – sai Lamb:ia….No, joku toinen kerta siten! Heti kymmenen jälkeen hekin halusivat takaisin veneelle, vaikka naapuribaarissa soikin Steel-musiikki.
Aamupäivällä ulosbuukkauksen jälkeen siirryimme tankkaamaan vettä.
Bequian lahdelle on tullut toinen tankkausasema noiden veneen viereen tulevien vesi-jää-polttoainelauttojen kilpailijaksi. Ainakin vesi on selkeästi edullisempaa, kuin tuolta viereen tulevalta lautalta otettaessa – laadusta ei tietty koskaan voi olla varma. Sillä ei toki ole meille kamalaa merkitystä, koska juomavesi suodatetaan suoraan vesikoneesta juomapulloihin (avomerellä – ei koskaan satamassa) tai ostetaan kaupasta, pesemiseen tuo vesi on toki ihan käypää. Siirrytään vähitellen tuohon, jo tuttuun Chateaubelairin lahteen odottelemaan aamua. Illalla Bojan ja Heli saivat Sonjan houkutelluksi uimalla veneeltä rantaan, tuolle mustalle hiekkarannalle.
Kuinka ollakaan, matkalla St Lucialle tuuli ja aallot ovat meille suotuisat – helppoa, mukavaa purjehdusta. Myös saaren suojassa pääsimme purjehtimaan, välillä hitaasti, välillä hyvinkin nopeasti. Täällä nuo vuorten välistä puhaltavat tuulet tekevät tuulitunneleita, joskus tuuli nousee ihan olemattomasta hyvinkin korkeaksi. Iltapäivällä hyvissä ajoin pääsimme perille Rodney Bayhin. Heli ja Bojan pakkasivat tavaransa ja Tero lähti viemään heitä hotelliin – jatkamaan lomaansa neljän päivän hotellilomalla. Sovittiin kuitenkin, että seitsemältä menemme vielä yhdessä syömään Marinan H2O:n. Sonjan seurasta saamme vielä nauttia yhden päivän! H2O:ssa ruoka oli hyvää paitsi, että Sonjan kakku&jäätelö jäi ilman sitä jäätelöä – hmm. harmi!
Aamulla heräillään tavanomaisen rauhallisesti, Sonja saa viimeiset (toistaiseksi) Nutella aamuleivät.
Lepäillään, luetaan ja päätetään olla lähtemättä linnoitukselle kävelemään. Sonja tekee vielä pikaisen juoksun vesijuoksuvyöllä, syödään myöhäinen lounas ja taas on edessä haikeat heipat! Tero vielä käy Sonjan kanssa kiertämässä kumpparilla Royal Clipperin ympäri, tulihan sekin nähtyä läheltä!
Siiten on jo valitettavasti aika siirtää laukut ja Sonja matkatavaroineen ensin kumppariin ja sitten tilattuun taksiin matkaamaan vähitellen kohti lentokenttää ja kohti kotia. Heippa ja toivottavasti nähdään vielä!
Blogi heinäkuu 2008-huhtikuu 2010 
Samalla silmälääkäri Kalle antoi Terolle diagnoosin kummallisista rakkuloista: meduusan kosketus. Teroa alkoi edellisenä iltana 2-3 tuntia meressä käynnin jälkeen kutittaa ja vähitellen kirvellä käsivarren taipeesta ja sitten jo rakkulat nousivatkin – aamulla olivat kuvan mukaiset. Äkkiä nuo painuivat alas – ehkäpä omalla avustuksella – nyt jo ihan hyvässä mallissa. Ehkäpä se auttoi kun Kaikkonen suuresta sairaalasta määräsi Bepanthenia. Kummallinen homma kuitenkin meduusan ”kosketus” alkaa tuntua ihan heti…
